Luku 1.

 

Marmoriturkki kierähti ylös sammaleiselta vuoteeltaan. Aurinko oli vasta nousemaisillaan, mutta hän oli nähnyt unta, joka herätti hänet. Susilaulu, hänen kuollut emonsa, oli lähettänyt hänelle viestin Kuuklaanilta. Kuuklaani oli taivaallinen klaani, johon kaikki soturit pääsisivät kuoltuaan, ja heidän henkensä liittyisi tähdeksi Hopeahännän tähtikuvioon. Hän itse kuului Kiviklaaniin, jossa monet olivat isoja ja jykeviä kissoja.  Marmoriturkki muisti unen, sanasta sanaan, ”Kiveä pitää suojella, sillä se tulee johtamaan Klaanit turvaan. Kokoontukaa uudenkuun aikaan Kuupuulla, saatte vastauksenne..”.  Hän toivoi että olisi saanut jutella Susilaulun kanssa kauemmin, mutta ei, hän sai vai viestin Kuuklaanilta. Ja luultavasti sekin oli vain pilaantuneen tuoresaaliin aiheuttamaa harhaa.

Marmoriturkki oikaisi raajansa, venytteli pitkään ja hartaasti. Soturien luolassa oli hiljaista lukuun ottamatta kissoista tulevaa tuhinaa ja unista muminaa. Hän astui ulos uuteen päivään, ja alkoi sukia harmaata turkkiaan. Leiri oli turvaisa, sitä reunustivat suuret siirtolohkareet, ja kaikki nukkuivat lämpöisissä luolissa; virtakin oli lähellä leiriä. Siirtyessään hoitamaan yhtä valkoisista tassuistaan, hän näki kuinka Nokitähti, suuri, tummanharmaa kolli, ilmestyi Pentutarhasta seurassaan Laikkukorva, ja kuningattaren kaksi pentua, Läiskäpentu ja Kivipentu. Marmoriturkki hätkähti niin, että oli puraista koipeaan. Kivi? Voisiko se tarkoittaa Kivipentua? Marmoriturkki puisteli päätään, ei, hän on vasta pentu, ei hän voi pelastaa Klaaneja. Sitten hän muistutti itseään taas siitä, ettei uni ollut totta.

Hän hätkähti taas, kun pähkinänruskea naaras naukaisi.”Oletpas aikaisin hereillä!” Marmoriturkki kehräsi.”Näin outoa unta, siinä kaikki, Ruskahäntä.” Ruskahäntä kiepautti hyvin pitkän häntänsä tassujen ympärilleen, ja näki Laikkukorvan pentuineen, ja sanoi, ”Upeaa, saamme näköjään pian uusia oppilaita, ja Hopearaitakin saa pentunsa parin kuun sisällä!” Marmoriturkki nyökkäsi totisena, ja nyökäytti päätään tervehdykseksi Nokitähdelle ja Huimahännälle, varapäällikölle.

”Ihanaa olla soturi”, kuului uusi maukaisu, kun Varpusviiksi, kullanruskea kolli, ilmestyi Ruskahännän ja Marmoriturkin viereen sotureiden luolasta. Heistä kolmesta oli tullut sotureita muutama auringonlasku sitten, joten heillä olisi paljon todistettavaa muille. Siitäkin syystä Marmoriturkki oli päättänyt olla kertomatta kenellekään unestaan, sillä häntä pidettäisiin mielipuolena, ja passitettaisiin oppilaiden pesään ennen kuin hän kerkeäisi sanoa ”Kuupuu”.

Muitakin sotureita alkoi lipua luolasta, ja kolmikko väistyi sivummalle tulijoiden tieltä.”Tästä tulee aurinkoinen päivä!” Varpusviiksi iloitsi, viitaten hännällään taivaaseen, jossa aurinko kukoistaisi pian täydellä tehollaan. Ruskahäntä ja Varpusviiksi jäivät rupattelemaan niitä ja näitä, mutta Marmoriturkki suuntasi vastentahtoisesti kohti Laikkukorvaa ja hänen pentujaan. Hän olisi todella halunnut jäädä juttelemaan Ruskahännälle, mutta hänen täytyi hoitaa tämän.

”Hei Marmoriturkki! Onnea jälleen kerran soturiastumisen johdosta!” Laikkukorva naukaisi, ja kaitsi samalla pentujaan hännänpäällään. Kumpikaan pennuista ei näyttänyt valkoiselta, kellanpunatäpläiseltä emoltaan; Kivipentu oli harmaa ja sinisilmäinen, kun taas Läiskäpentu oli valkoinen lukuun ottamatta mustaa läiskää selässään. ”Kiitos. P-pennuistasi tulee kuulemma pian oppilaita”, Marmoriturkki takelteli, mutta Laikkukorva vain odotti kärsivällisesti. Lopulta hän sai kakistettua.”Meneekö heillä kaikki hyvin?” Kuningatar vilkaisi pentujaan, ja naurahti leikkisästi.”Kyllä, jos ei lasketa sitä että Läiskäpentu yrittää repiä veljensä hännän irti.” Marmoriturkki tajusi, ettei saisi mitään irti, ja nyökkäsi pettyneenä.

Huimahäntä oli aloittanut jo partionjaot, joten Marmoriturkki kiirehti leirin suuaukon luo.”- ja Raitaturkki, Perhostuuli, Mustatassu ja Valkotassu lähtekööt hiekkakuopille jatkamaan harjoittelukoulutustaan.” Raidallinen soturi, Raitaturkki, Perhostuuli jolla oli kullankeltainen karvapeite nyökkäsivät, ja lähtivät paikalta perässään Mustatassu ja Valkotassu. ”Unikkotassu, Pitkäaskel ja Ruskahäntä, te voitte mennä partioimaan Pilviklaanin rajoille, siellä on ollut sangen levotonta viime aikoina. Vaikka heidän varapäällikkönsä kuoli, he ovat nopeita kokoamaan rivinsä.” Ruskahäntä kosketti kuonollaan Marmoriturkin kuonoa, mikä aiheutti mielihyvän kehräyksen hänelle, ennen kuin lähti Unikkotassun ja Pitkäaskeleen perään. Huimahäntä vain jatkoi.”Harmaavirta, Saniaisjalka, Minttulehti, metsästämään mars!” Kolme muutakin soturia katosi sisääntulo aukosta ulos, ja jäljellä oli enää kourallinen kissoja.”Te loput, Marmoriturkki, Varpusviiksi ja Sananjalkaturkki, te jäätte suojelemaan leiriä. Minä menen Ruskahännän ja muiden perään.”

Niine hyvineen vaaleanharmaa varapäällikkö suuntasi nelistäen pois paikalta. Sananjalkaturkki katosi yhdessä vaaleanharmaan turkin vilahduksessa leiriä ympäröivien kivien päälle, missä naaraasta oli eniten hyötyä; hänellä oli yhtä hyvä näkö kuin Sumuklaanilaisilla. Varpusviiksi lähestyi epäröiden Marmoriturkkia, mutta hänen ilmeensä vaihtui hetkessä omahyväiseksi.

”Kuules, oletko ajatellut..” Kolli aloitti. Marmoriturkki veti henkeä. Oliko Varpusviiksi nähnyt saman unen kuin hän?”Niin?” ”Että, minulla ja Ruskahännällä menee hyvin”, Varpusviiksi lopetti kehräten. Marmoriturkki ei voinut hillitä kieltään, vaan sihahti.”Hänellähän menee hyvin kaikkien kanssa!” Varpusviiksi ärähti,"En ole arvoton!" Marmoriturkki tuhahti, ja sitten toinen kissoista loikkasi hänen kimppuunsa.

Marmoriturkki tunsi ystävänsä kynnet vatsassaan, mutta ponkaisi alta, ja kävi vastaiskuun sähisteen. Varpusviiksi yllättyi, kun hän loikkasi hänen selkäänsä, pidellen kynsillään tiukasti kiinni. Tämä tuntui väärältä, mutta itseppähän Varpusviiksi oli sen aloittanut. Nuo kaksi kolli soturia kierivät maassa kynsien toisiaan, kunnes Marmoriturkki tunsi jonkin kiskovan häntä hännästä taaksepäin, ja Varpusviiksikin loittoni; Nokitähti oli ottanut Varpusviikseä niskavilloista, ja Sananjalkaturkki pidätteli Malmiturkkia itseään.

"Mitä te teette?" Nokitähti sähähti, suoristaen jykevän olemuksensa. Marmoriturkin viha ja taistelunjano vaihtui hetkessä katumukseksi, kun hän mumisi."Anteeksi, Nokitähti ja Varpusviiksi." Varpusviiksikin mutisee jotain samanlaista, mutta kasvot irveessä. Nokitähti katsoo riitapukareita vihamielisenä,"Teidän pitää rauhoittua. Varpusviiksi, sinä et tule tämän illan Kokoontumiseen Nelikiville."

Sananjalkaturkki ja Nokitähti vetäytyivät sivummalle, kuiskutellen, ja Varpusviiksi suoristi väpättävät viiksensä."Tämän saat maksaa." Marmoriturkki katsoi ystävänsä perään - tätäkö Susilaulu oli tarkoittanut? Tuliko vaara Klaanin sisäpuolelta?